Uskaltaisin arvella, että Suomen todennäköisesti aktiivisimpiin tuottajiin lukeutuva Loasteeze – eli Amir Allard – on useimmille maamme kuvioita seuranneille varsin tuttu hahmo jo vuosien ajalta niin tuotannon kuin keikkojen puolelta. Biittiä on nimittäin puskettu ja raitoja pyöritelty vähintäänkin kiitettävällä tavalla jo jonkin aikaa. Suomen ulkopuolellakin Amiria on nähty muun muassa Masta Acen keikka-dj:nä, joka varmasti osaltaan on auttanut pohjustamaan tämän levyn aikaan saamista. Mainitun veteraani Masta Acen levylle päätynyt vetohan nauhoitettiin poikkeuksellisesti Helsingissä, muiden vokalistien lähetellessä tiedostoja verkon yli, jos oikein olen asian ymmärtänyt.
Liikkeelle tämä amerikkalainen unelma potkitaan Tek n Steelen aka Smif-n-Wessunin tähdittämänä. Biitti on yksinkertaisen toimiva, turhia kikkailemattomine rumpuineen ja taustalla pyörivine tunnelmointeineen, josta mieleen nousee melkeinpä joku Kummisedän sountrack. Mukana on siis sujuvasti eteenpäin rullaavan rumpuraidan juuri sopivasti syventävää soundia, vokaalien istuessa kokonaisuuteen hyvin luontaisesti.
Seuraavaksi kehiin hyppää vanhat kaljupäät Onyx kappaleella Game Over. Tässä kohtaa on pakko myöntää, että muutama vuosi sitten jotain Onyxin sen hetken uusimpia setityksiä kuunneltuani ajattelin pelin todellakin olevan heidän osaltaan ohi – sen verran oli meinaan mielikuvituksettoman turhaa meno – mutta tässähän homma pelittää jälleen oikein mukavasti. Vokaalit ovat tuttua juttua, mutta biitistä tulee jännästi mieleen melkein The Firm, vaikka ei ihan sitten kuitenkaan. Ysärin lopun sekä 2000-luvun alun mielenmaisemiin tämä kuitenkin kuljettaa. Toimii.
Viihdyttämistämme jatkaa Craig G, joka on puskenut menemään jo kasarilta lähtien: kypsässä 12-vuoden iässä meinaan tuli ulos Marley Marlin kanssa nauhoitettu sinkku Shout Rap. Vain lähes 40 vuotta myöhemmin mies on päätynyt tälle käsissämme olevalle kokonaisuudella ja laadukasta lyriikkaahan sieltä edelleen pukkaa. Sikäli tutuilla ja turvallisilla alueilla liikutaan, että battle-kentilläkin kunnostautunut freestylen taitaja haastaa menemään ja vaatii totta kai tasoa mikkiin tarttujilta.
Konekivääriräpin ystävillekin tarjoillaan herkkua toimittajanaan joitain vuosia sitten järkyttävään haippiin noussut A-F-R-O. Pari kertaa saa ajatuksella kuunnella saadakseen kaiken sisällön napattua, mutta tämäkin biitin ollessa miellyttävän 90-lukulaisen vaikutteinen ei tämä varsinaisesti ole rasite. Pienoisia voksuskrätsejäkin tässä kuullaan, kuten pitkin levyä muutenkin, mistä voi lähes aina antaa pisteitä, kunhan istuvat sujuvasti kokonaisuuteen, ja tässähän ne todellakin istuvat.
Levyn vokalistien luultavasti nuorimpiin lukeutuva Mickey Factz jatkaa vauhdikasta etenemistä yhdessä Lord of the Undergroundista tutun DJ Lordjazzin kanssa The American Dreamin omaan makuun heikoimmalla rykäisyllä. Älkää käsittäkö väärin: ei tässäkään todellakaan mitään vikaa ole, mutta jollain tapaa meinaa vaan jäädä vähän varjoon, kun lyriikatkaan eivät mitään rutiininomaista kummoisempaa oikein tarjoile, ja Amirin sävellyksistä löytyy inspiroivampaakin. Oma, jollain tapaa aurinkoinen, tunnelmansa riittää siltikin siihen, että skipata ei missään nimessä tarvitse.
REKS ja DJ vThom esittelevät osuutensa nimen mukaisesti sitä itseään eli itärannikon boom bappia. Ääni on miellyttävä, flowta ei tarvitse pakottaa, eikä mitään ylimääräistä kimalletta lähdetä edes hakemaan. Homma pysyy yksinkertaisen aitona mitään turhaa siihen lisäämättä. Kovin kaukana tästä konseptista ei ole myöskään Kool G Rap, jolle soveltuvasti mukaan on saatu hivenen vanhemman koulun vibaa puhallinsoittimien tuottamana. Todeta tosin täytyy, että olen herralta kenties pirteämmänkin kuuloisiakin tarinointeja kuullut, mutta kyllähän tämäkin vaan ihan olemassa oloaan puolustaa.
Kovinkaan yllättävää ei varmaankaan ole se, että Lords of the Underground -kokoonpano haluaa kertoa meille tyylistään, joka on… underground! Ja nyt iskee kyllä suoraan sisään sinne räppipäähän, joka omillakin hartioillani tiukasti keikkuu. Riemua tuottaa jälleen sen kultaisen 90-luvun klassikoiden kuuloinen raita, joka pitää sisällään kuitenkin myös jossain määrin modernia otetta. Räpit kulkevat innostuneesti ja varmuudella omasta tekemisestä. Ei voi muuta kuin päätä nyökyttää, on kaiken rehellisyyden nimissä todettava, joten niskajumpat käyntiin ja mieli on hyvä.
Gangsta-osaston fiilistelijöitäkään ei jätetä kylmäksi, vaan alansa suurimpiin legendoihin kiistatta lukeutuva MC Eiht pudottelee omalla jäljittelemättömällä tyylillään timanttia: You know the mf story – it’s glory. Ja ei, leikkiminen ei kuulu tähän touhuun edes vähää alusta. Ihan erikseen on nyt tuotava esille, että olen jo jonkin aikaa ollut monestikin hieman pettynyt MC Eihtin biittivalintoihin, jotka ovat olleet, noh, tylsähköjä. Kannattaisi varmaan pyydellä Amirilta enemmänkin materiaalia nauhoitukseen, sillä tässä on tarvittavaa tyyliä. G’yah!
Kerran jo kuultu Craig G pääsee vielä toistamiseen ääneen, kavereinaan mahdollisesti The American Dreamin vähemmän tunnetun osaston Fokis & Stricklin kanssa. Jälkimmäinenhän on tuttu ainakin kokoonpanosta eMC, jossa myös Masta Ace ja Wordsworth vaikuttavat. Fokisiin taasen voi tutustua paremmin esimerkiksi Hello, My Name Is Fokis -“docualbumin” avulla. Raidalla kuultavat koskettimet soittavat ne juuri oikeat nuotit, joista räpit saavat tarvittavan fiiliksen noustakseen esille vaikuttavalla tavalla.
Homma paketoidaan soveltuvasti Masta Acen yhtäaikaisesti haikean ja positiivissävytteisen tarinoinnin parissa. Tätä voisin kuvitella kuuntelevani rannalla kaukaisuuteen tuijotellen ja menneitä sekä tulevia miettien. Kaikenlaistahan on ehtinyt tapahtumaan ja paljon on varmasti vielä edessä. Be careful what you wish for! Faktaahan on, että Masta Ace harvemmin pettää, kuten ei petä tämä levykään, vaan kaikkiaan homma on erittäin nätisti paketissa muodostaen ihan oikein kokonaisuuden sekalaisen biisikokoelman sijaan.
Ainakaan omien havaintojeni perusteella Suomessa ei mitenkään ihan liikaa ole vastaavia levykokonaisuuksia duunailtu, joskin erilaisia kansainvälisiä yhteistyöprojekteja ja -julkaisuja on toki vuosien varrella tehty. Pääpainohan tässä on hieman vanhemmissa työstäjissä, mikä itselleni on hyvin mieluisa vaihtoehto, joskin mukaan pari verrattain tuoreempaakin tekijää mahtuu. Mistään junioreista ei tosin heidänkään tapauksessa voi missään nimessä lähteä puhumaan.
Oikeastaan ainoa toivomus mitä itselläni voisi olla on sellainen täysin makuasiaksi laskemani, että biisit olisivat voineet olla hieman pidempiäkin. Levyllä ei taida olla yhtäkään yli kolmeminuuttista raitaa, mikä toki menee käsi kädessä vallitsevan adhd-todellisuutemme kanssa. Toisaalta tällä tavalla mielenkiinto säilyy varmasti yllä kulloisenkin raidan ajan ja kappaleisiin haluaa palata myös uudelleen. Eihän tästä albumista voi kuin propsit antaa – kansainvälistä laatutyötä ammattilaisen tatsilla tehtynä. Arvostan!
Levyarvostelu: EC
