Kaikkien näille palstoille hakeutuvien uskoisin tietävän varsin hyvin kuka on biittimestari sekä elävä legenda DJ Muggs, joten ei hänestä sen enempää, kuin että kyseessähän on tietystikin parhaiten Cypress Hillistä tunnettu, New Yorkin Queensissa mutta Kalifornian Los Angelesissa kasvanut tuottaja. Jay Worthy sen sijaan voi olla jo hieman tuntemattomampi hahmo, joten pohjustetaanpa häntä sen verran, että artisti on kotoisin Comptonin länsipuolelta, jota hän itse kutsuu Bromptoniksi jengikuvioista johtuen. Ei liene vaikeaa arvata mistä nimitys juontaa juurensa. Verisiä hommia, tiäksää.
Materiaalia on sooloilun lisäksi työstetty LNDN DRGS -nimisessä duossa, jossa hänen kanssaan vaikuttaa Sean House. Nimihän tulee – totta kai – yskänlääkkeestä. Kyseistä lääkettä valmistava firma ei oikein katsonut hyvällä nimeä, joten vokaalit oli poistettava. Näin syntyi kokoonpanon lopullinen kirjoitusasu. Jengielämää on myös oikeasti eletty ja kaduilla huslailtu huolella, eli räppärin suosikkiahepiirin, jota katuelämäksi kutsutaan, takana on annos todellisuutta. Kenties mielenkiintoinen seikka on myös se, että Jayn siskopuoli on varsin tunnettu megatähti Grimes, jonka kanssa on aikanaan nauhoiteltu, menossa olevaan vuodenaikaan varsin hyvin soveltuva, Christmas Song. Itse asiassa Jay on kertonut Grimesin hyvin käyntiin lähteneen uran olleen innoite hänelle alkaa tekemään omaa musiikkiaan… Kunhan sillä tienaa tarpeeksi!
DJ Muggs itse kuvailee levyllä olevan toinen jalka vuodessa 1995 ja toinen vuodessa 2023. Tavallaan tämä kuvaakin levyä aivan osuvasti. Innoitetta on selvästi haettu yhdeksänkymmentäluvun puolelta, mutta materiaalissa aistii silti selkeästi 2020-luvun henkeä. Osaltaan näiden aikakausien välillä hieman pingpongitellaan edestakaisin, osaltaan taas kohtaavat tyylit tyynesti yhteistuumin. Tätä on haastavaa sanoin täysin kohdilleen osuvasti avata, mutta kuuntelemallahan se selviää. Muggs on myös todennut: “Murdered the record – every song’s a mtherfucking banger on this mtherfucka”, eli luottoa omaan tekemiseen löytyy vähintään riittämiin koko reilun kolmenkymmenen minuutin mitalle.
Levy lähetellään liikkeelle myöhäisillan tunnelmat mieleen nostavalla, atmosfäärisellä ja orgaanisella, rauhallisesti rullaavalla biitillä. Samaa linjaa noudattavat vokaalit, jotka istuvatkin saumattomasti äänimattoonsa. Ja kysehän on elämän ja kuoleman asioista; miltään kovin kevyeltä pohjalta ei lähdetä aihepiirejä esille tuomaan. Kakkosraita ’95 starttaa, noh, ehdalla ysärin ensimmäisen puoliskon tyylisellä, yksinkertaisen tummalla bassoraidalla, Siihen vähän pianon pimpautuksia sun muuta sälää sinne tänne ja siinähän se jo onkin mitä tarvitaan. Tarinan aihepiiri menee sekin omalla tavallaan menneiden muisteluun. Ulosannin rauhallisuus lähentelee jo nukahtelevaa, ja kenties pientä pirteyttä voisi mukaan kaivata, huomioon ottaen takana olevan ysäriestetiikan. Ysärillä ei meinaan nukuttu, prkl!
Kolmosraidallakin rullaillaan rauhallisesti elämäntarinoita kertoen. En ole aivan varma onko raidan nimi The Gentleman sarkasmia vai ei… Vaan eipä sen väliä! What is a pmp and what is a h? I don’t know! Seuraavaan träkkiin edetessä matkataan menneisyydestä New Yorkiin touhua taas pirteämmäksi nostatellen. Feeling like Willie D ja rahahan se on kun puhuttaa. Toisin kuin allekirjoittaneella, tässä tapauksessa sitä rahaa tulee riittämiin sisäänpäin. Hennyn sijaan vedellään tästä huolimatta leania, johon Jaylla on ollut monen muun räppärin tavoin läheinen suhde vuosien ajan. Kertsi versioi hauskasti, joskin laulujen puolesta hieman hakien, Stingin klassikkoa muodossa LA man in New Yoooooooooork. Uskoisin, että kannattaa pysytellä jatkossakin enimmäkseen räppäilyn puolella, vaikkakaan ei asioita liian vakavastikaan kannata toki ottaa.
Väliin on aina paikallaan muistutella, että kyllä täällä vielä koviselämää eletään ja huolella häslätään, eikä kuolo ole suinkaan korjannut. Olemukseltaan vitosraita ajaa jonkinlaisen pihalla pileistä pohtimassa käymisen tyyppistä tekemistä, eikä sinällään itsessään niin ota omakseen, vaikka esityksessä ei mitään varsinaista vikaa olekaan. Levyn jälkimmäinen puolisko lähtee melko nykyaikaisella underground-estetiikalla, missä rummut eivät potki lujaa eivätkä etenkään ole pinnassa, vaan melodian maalaama maisema tunnelmineen on se juttu. Muggs on tätä tyyliä työstänyt lähivuosina paljonkin. Mitään vikaahan tässä ei ole, mutta olen omasta puolestani onnellinen, että koko levy ei noudata tätä linjaa. Sen verran tätä “riisuttua” tyyliä kuitenkin kunnioitetaan, että raidalla numero seitsemän tarinoidaan käytännössä acappellana, moottoriajoneuvojen äänien toimittaessa taustan virkaa. Ja tarinan ydin on hustling, josta omattua kokemusta avataan ansiokkaasti.
Kun kaduille on kerran lähdetty, niin mitäpä sieltä pois kiirehtimään; kaverit messiin ja syvemmälle vaan. Tällä kertaan mukaan mahtuu todellinen westcoast gangsta rap legenda MC Eiht. Biitti on estetiikkaan sopien tummanpuhuva, turhia kikkailematon ja tasaiseen rullaava. Hieman enemmän persoonaa tähän kaipaisin, mutta toimihaan tämä yöllisillä ajeluilla näinkin. Smoking weed on the back when we lowryde, g’yah! Ja jos ryppyilemään ryhdyt, niin ruokavaliosi tulee olemaan nelivitonen. Tarkkana nyt!
Viimeistään tässä vaiheessa tulee selväksi, että ysäristä tähän päivään pomppinen, sekä tyylien yhdisteleminen, todella ilmentää levyn kulkua osuvasti. This is it tarjoilee musiikiltaan taas enemmän tätä päivää unenomaisella rauhallisella liikutuksellaan, sanoitusten pysyessä katukulmien tuote -osastolla. Albumin loppua lähennellessä on tultu siihen tulokseen, että enpä edes haluaisi räpätä, mutta haistakoot feikkaajat v*tun, ja ilmeisesti sitten kuitenkin halutaan räpätä… Niin, kuunnelkaahan taas ihan itse!
Herkkää tunnemaailmaa osoittavan romanttisesti nimetty päätösraita B*tch I miss you vie kuulijan entistä syvemmälle pilvenhattaraisen maalailevaan, jossain määrin unelmoivaan, lähes rummuttomaan, rallatteluun. Eiköhän se ole jazz mikä lautasella lienee pyörinyt kun tätä on työstetty, ja samaa voi sanoa koko levystä, tietystikään funkkia unohtamatta, vaikkakaan kyseistä tyyliä ei aivan sille ominaisesti olekaan välttämättä käytetty.
Se pitää todeta, että ei tässä nyt välttämättä mikään multiplatinum mega banger ole kyseessä, kuten Muggs itse silmät sykkyrässä esitti, mutta kyllä julkaisulle paikkansa löytyy. Itse voisin kuvitella kuuntelevani tätä öisillä rauhallisilla kävelyillä tai ajeluilla jossain hieman kaupunkikeskustasta syrjässä, vaikka katujen kiihkeästä elämästä kovasti puhutaankin. En nyt ala pisteyttämään, mutta sellaista ylempää keskivertoa kertoisin tämän edustavan, kokonaisuuden ollessa kohtuullisen ehyt ja tasapainoinen, mainittujen kahden eri aikakauden estetiikan välillä sekä keskellä pyörimisestä huolimatta. Laitanpa luurit korville suunnaten kohti synkän kosteaa yötä.
Levyarvostelu: EC
Spotify:
