Madison, Wisconsinissa syntynyt, mutta länsirannikolla kahdeksankymmentäluvulla varttunut Bossolo on itselleni aiemmin hieman tuntemattomampi artisti, joka on jäänyt mieleen lähinnä Ice-T:n kanssa tehtyjen mainioiden biisien kautta. Tämähän ei toki kerro artistista mitään, vaan lähinnä perehtymättömyydestäni 2000-luvulla levyttämisen alottaneisiin gangstaräppäreihin. Muitakin korkeamman profiilin featteja uralta löytyy, mm. artistien WC, Big Syke, MC Eiht, Young Noble & Daz Dillinger, Scarface ja Devin the Dude kanssa. Spice 1:n kanssa yhdessä on työstetty kokonainen levykin. Piireissä on siis pyöritty ja hyväksyntä varsin selkeästi saatu.
Löytämäni informaation mukaan Bossolo aloitti rap-uransa 1998 ja ensimmäinen kokopitkä ilmestyi 2000. Sen jälkeen työtahti onkin ollut tasaisen ahkeraa ja virallisia kokopitkiä kataloogista löytyy jo kokonaiset 23. Siinä määrin undergroundimpi hahmo kyseessä kuitenkin on, että perustiedonhaulla ei kovinkaan valtavasti tietoa löydy. Sen verran kuitenkin, että hustlauksen tuomien rikkauksien lisäksi löytynee kokemusta myös elämän kovemmasta puolesta, sillä Bossolon veli sai liian monen muun tavoin surmansa väkivaltaisesti. Eihän tässä siis muuta kuin levy soimaan ja tutustumaan.
The Compound tekee pelin selväksi heti alkuun nimikkoraidalla, joka laittaa takuuvarmasti low raidereiden jouset pumppaamaan täydellä joustovälillä. Yhtä varmasti vihulaiset eliminoidaan ja sanojen takana seistään. Walk the walk. Biitti bounssaa mukavan syvältä ja tyylilajille tyypilliset vinkunat ovat kunnossa. Kertsikin nappaa mukavasti mukaansa, joten ajelua Bossolon kanssa jatkaa varsin mielellään.
Kakkosraita jatkaa hyväksi havaitulla tiellä. Sanoituksellisesti liikutaan viidakossa, jota myös maailmaksi kutsutaan. Meininki tässä viidakossa on sen verran lohduton, että kohdelluksi tulee kuin prostituoitu. Siinähän ei auta kuin jatkaa grindaamista ja pyrkiä nousemaan huipulle. Paikalleen ei voi jäädä. Tunnelma on kaikkiaan kannustava. Kyllä tämän tahtiin hustlailee täysillä energioilla.
Suurin osa levystä toteuttaa samaa ilmeisen hyväksi todettua, melko peruskaavan mukaista west coast bounce soundia, jossa thuggaillaan
menemään, eikä pyörää turhaan keksitä uudelleen. Tässähän ei ole mitään väärää, kun homma on hallussa, tyylitajua löytyy, biitit kunnossa, rummut riittävän raskaita, ja meininki kaikkiaan niin sanotusti solid. Kuten rap-levyissä monesti on, olisi levyä voinut kenties hieman tiivistää, sillä mukaan mahtuu mielestäni myös muutama täytebiisi. Vaan mitäpä siitä, niiden aikana on hyvää aikaa vaikkapa laskeskella rahanippuja ja mitä knippejä sieltä stashista nyt löytyykään.
Kuten jokainen varmaan aika pitkälti kertomattakin arvaa, sanoituksellisesti pyöritään myös turvallisissa teemoissa, eli rydaamisessa, mestojen reppaamisessa, hoodielämän haasteissa, yleisessä gangstailussa, jengeissä, rahan tahkoamisessa, väkivallassa, kevyessä yhteiskunnallisessa kommentaarissa ja toki itsensä kehumisessa. Näissä piireissä ylpeys ei ole synti. Syvimmillä vesillä käydään raidalla So Many Tears, jossa joudutaan turvautumaan jo Jeesukseenkin, kun elämän ylä- ja alamäet vievät hulluuden partaalle. Välillä toki myös hieman herkistäydytään, ettei nyt ihan pelkäksi kovisteluksi mene, ja siinä kohtaa alkaa muusta levystä poiketen jo autotunekin soimaan. This thug needs loving too ja niin tarvitset sinäkin!
Featteja levyllä riittää jonkin verran, mutta riittävällä maltilla, jotta tuloksena ei ole hajanainen sekamelska. Tunnetuimpana ääneen pääsee legendaosaston Spice 1, jolta kuullaan perusvarma suoritus. Ei valitettavaa. Long Beachille kuljettava nelosbiisi 21st to Da I.E saa kivaa lisämaustetta Maccaliciouksen tummanpuhuvasta kähinästä. Rakkautta riittää aidoille gangstoille, studiofeikeille ei ymmärrettävästi niinkään. Yunng Boy tuo hieman korkeammalla äänellään mukavaa vastapainoa Bossolon tummempaan tulkintaan Ryde With Us ajelu-anthemissa. Muutoin raidan överikiirehtivä, epäselvä höpötys ei sen sijaan saa valitettavasti lainkaan mukaansa. Uskoisin silti tällekin tyylisuunnalle löytyvän faninsa, joten mikäpä minä olen tuomitsemaan.
Loput nimetyt featit – Joka, John Izie, Latavia ja Playa Hamm hoitavat hommansa perusvarmoin tyylein; ei erityistä haipattavaa, mutta ei myöskään moitittavaa. Kaikkiaan vierailijat on sijoteltu onnistuneesti tarpeellista variaatiota tuomaan ja homma jää tältä osin plussan puolelle. Valitettavasti saamassani arvostelukappaleessa ei ole nimetty kaikkia featteja, enkä korvakuulolta onnistunut myöskään varmasti heitä tunnistamaan, joten esimerkiksi kutosbiisi The West Anthemin vierailijat jäävät toistaiseksi hämärän peittoon. Biittien tuottajista ei ole nimetty yhtäkään, joten en lähde heitä arvailemaan. Kuten mainittua, kaikkiaan tuotanto on muutamaa hieman vaisumpaa esitystä lukuun ottamatta erittäinkin kunnossa. Tekijätkin sieltä selviävät levyn ilmestyttyä virallisesti.
Levyn arvosteli: EC
